Tuossa viikko sitten oli yksi elämäni kamalimmista päivistä. Menetin meinaan rakkaimman ja parhammain ystäväni.
 Aistin jo sinä maanantaina oudon ilmapiirin perheessämme. Sisko itki, Siskon mamma itki ja Siskon veli itki. Tiesin, että suru liittyi Adaan. Olen jo muutaman viikon hoitanut 13 vuotiasta Ada-mummoa. Adalla oli verinen patti kyljessä sekä TODELLA iso patti masussa... Niitä olen Siskon kanssa yhdessä hoitanut. Sitten yhtenä viikonloppuna Ada rupesi oksentelemaan ja aina yöllä. Siskon mamma antoi sille viiliä ja kaikenlaisia herkkuja, mutta Ada ei syönyt. Ada ei ole KOSKAAN jättänyt ruokaa SYÖMÄTTÄ! Ada on kertonut minulle kerran, että hän on tosi sairas, mutta nuo ihmiset eivät sitä aina huomaa, eivätkä haluakkaan huomata, koska ne välittävät meistä niin paljon. Ada kertoi, että häntä sattuu todella paljon. Minua se ärsytti, koska en osannut auttaa Adaa...
 No, mutta siitä maanantaista... Pakkauduimme kaikki (Sisko, Siskon veli, Siskon mamma, minä ja Ada) autoon ja lähdimme Manniselle. Sisko otti itkuisena Adan remmissä pois autosta. Ada kerkesi kuiskata minulle "Hei, hei rakas ystävä. Olet ihana!" Sitten Sisko antoi Adalle pari herkkua, Ada söi ne vaivalla. Siskon mamma ja veli menivät jo sisään, kun Sisko kuiskutti vielä jotain Adan korvaan.
 Sitten he menivät sisään (minä jäin autoon). En olisi välttämättä halunnut edes tulla mukaan, sillä nuo ihmiset ovat tunteneet Adan paljon pidempään kuin minä. Sieltä he sitten jonkun ajan päästä tulivat itkuisina (ilman Adaa)...

Nyt on ollut todella outoa olla ilman Adaa. Pakko myöntää, että minulla on Häntä kova ikävä!



ADALLE <3

Kiitos, että opetit minut tähän maailmaan!
Kiitos, että kestit minua, vaikka olinkin välillä hieman hankala!
Kiitos, että olit tukenani ja kuuntelit huoliani!
Kiitos, että olit ystäväni!
Kiitos, että välitit minusta!
Kiitos, että hyväksyit minut laumaasi!